Pyhiinvaelluslennot 1977

Pyhiinvaelluslennot

osa1 Hajji Flights Kano- Jedda syksyllä 1977 muistelmia ja muistiinpanoja: Juhani Markus

Muslimimaailman vuotuinen suurtapahtuma on käynti Mekkassa ja osallistuminen siellä moninaisiin uskonnollisiin rituaaleihin. Tällä pyhiinvaelluksella on satoja vuosia vanhat juuret. Vaeltajia tulee ympäri maailmaa erilaisin kyydein. Vuonna 1977 myös Kar-Air lähti heitä kyyditsemään Nigeriasta Saudi Arabiaan. Tehtävämme oli kuljettaa kuusi tuhatta matkustajaa Kanosta Jeddaan ja takaisin. Kone oli Finnairin DC-8 OH-LFT, ohjaamomiehistö ja tekniikka oli Finnairin, cabinmiehistö Kar-Airin. Lentonumerot olivat Pyhiinvaellusministeriön (Pilgrim Board) antamat juoksevat numerot WTK701:stä alkaen. Olimme valtavan haasteen edessä. Tällaista ilmasiltaa ei ollut ennen rakennettu. Jotain kyllä tiedettiin Nigeriasta kymmenen vuotta aikaisemmin suoritetun Biafran rahtioperaatiomme tiimoilta.

 

”Matkustajia pyydetään siirtymään koneeseen.” (”Tötsä” tuolla ohjaamon yläpuolella on takana olevan Nigeria Airwaysin DC10:n pyrstön huippu.) Ennakkovalmistelutöitä oli tehty valtava määrä, ei vain Tilauslennoissa, vaan konsernin monella muulla osastolla. Kaiken piti olla valmista - mutta oliko siellä Nigeriassa? Kanossa yhteyshenkilömme Pilgrim Boardin ja Nigeria Airwaysin suuntaan oli Mr. Setton. Osa henkilökunnastamme tuli Kanoon KL358:lla kaksi päivää ennen lentojen aloittamista varmistamaan, että 23.10.1977 alkavaksi suunniteltu ilmasilta saataisiin kunnialla käyntiin. Se käynnistäminen takkuilikin heti hotelli Centraliin tultuamme. Huonevarauksia meille ei meinannut löytyä. Varaukset olivat matkatoimisto Transairin nimissä. Sieltä ne löytyivät sentään lopulta. Hotelli oli siisti ja kaikin puolin OK. Mahdollista majoituspuutetta varten – jos sellaista myöhemmin vielä olisi – saimme suomalaisilta Finnmapin miehiltä tarjouksen asua heidän bungaloweissaan, jotka olivat lentokentän läheisyydessä. Myöhemmin jouduimmekin käyttämään heidän ystävällistä tarjoustaan. Seuraavana päivänä saimme meidän asioitamme hoitavasta edellä mainitusta matkatoimistosta auton käyttöömme ja kaksi lisää luvattiin huomiseksi. Kuljettajamme oli tottunut ajamaan lentokentällä ja saimme vapaasti kierrellä platalla – asiaan auttoi varmasti auton etupeltiin liimaamamme iso Finnair-tarra. Ahdasta ja alkeellista kentällä vaikutti olevan, mutta henkilökunta oli ystävällistä.

23.10.1977 Nyt se sitten alkaa. Herätys kello 6.00. Puolen tunnin kuluttua olimme autossa menossa kentälle. Kuskimme oli täsmällinen. Kentän FIC (Flight Information Center) kertoi Finnairin koneen olevan Lagosissa ja tulevan pian, mutta alun perin kello kahdeksaksi suunniteltua ensimmäistä lentoa oli Pilgrim Boardin mukaan myöhästytettävä: ETD 1200. Ensimmäiset matkustajat tulivat koneeseen, rappujen vieressä oli lehtimiehiä ja Nigerian TV:n kuvaaja. Koneen siipien alla auringolta varjossa olevat ihmiset ajettiin pois, ja moottorit käynnistettiin. WKT701 lähti rullaamaan klo. 1310.

Matkustajat olivat vanhempaa väkeä, miehet kauhtanoissaan ja naiset värikkäissä pitkissä mekoissaan. He olivat tulleet eri puolilta laajaa Nigeriaa. Maa on lähes kolme kertaa Suomen kokoinen, ja muslimiyhteisöjä on eri puolilla maata, mutta varsinkin pohjoisessa Kadunan osavaltiossa. Uskontoja ja heimoja on monia muitakin. Pilgrim Board järjesti osavaltioissa pyhiinvaeltajille kokoamisleirejä, joista heidät kuljetettiin Kanon lentokentän vieressä olevaan kolme metriä korkealla panssariverkolla aidattuun ja tukevalla lukitulla portilla suljettuun leiriin. Sieltä bussit noutivat lentokoneen kapasiteetin verran matkustajia koneen portaiden eteen (ja koneen siipien alle aurinkosuojaan). Miehet ja naiset pyrittiin pitämään eri jonoissa ennen kuin aloitimme bordauksen. Järjestelmä pelasi aluksi aika hyvin, mutta jostain syystä matkustajia tuli usein tyrkylle enemmän kuin koneeseen mahtui. Me virkailijat olimme rappujen ylätasanteella ”portsareina”. Emännät laskivat vapaat istuimet ja kertoivat meille, kuinka monta saamme vielä päästää sisään. Apunani koko tuossa ilmasillassa oli virkailijat Leppälä, Tiainen ja Wikberg. Jouduin Tiaisen kanssa kerran melkoiseen rumbaan, kun kuljetusten lähetessä loppuaan levisi leirillä huhu, että lennot loppuvat ja kaikki eivät pääsekään mukaan. Syntyi paniikki, kun väki ryntäsi koneeseen. Poliisien ja sotilaiden oli vaikea hallita tilannetta. Seisoimme oven edessä jalat harallaan ja kädet tiukasti oven pielissä. Muurimme ei meinannut pitää, kun paine selän takana oli kova. Miesmatkustajia yritti tunkea jopa kainaloittemme alta. Eipä olisi voinut kuvitella, että joskus joutuu sellaiseen ”asiakaspalveluun”! Saimme jonkin lentoyhtiön kollegaltani vinkin ajaa raput irti koneesta heti kun kone on täynnä. Kokeilimme sitä, mutta täyden rapullisen peruuttaminen ympärillä olevaan väkijoukkoon oli hurjan tuntuista. Onnettomuus sattuikin Nigeria Airwaysille. Rappukuski lähti peruuttamaan, jolloin naismatkustaja solahti koneen ja rappujen väliin jääden siihen roikkumaan. Kuljettaja ei sitä ilmeisesti nähnyt, kuuli vain huutoja ja hädissään ajoi takaisin. Nainen kuoli puristuksiin. Tämän jälkeen me emme enää sitä konstia kokeilleet. Tuosta ei-ihmisarvoisesta toiminnasta jäi mieleen paha muisto, joka himmentää muuten niin värikästä, mielenkiintoista ja tapahtumarikasta työkomennusta.

Valokuvaaminen kentällä oli kielletty, mutta olisimme ehkä saaneet kenttähallinnolta tai Pilgrim Boardilta luvan siihen, jos olisimme anoneet. Emme lähteneet vaivaamaan byrokraatteja, vaan oikaisimme vähän virkatietä. Kameranhan voi peittää, vaikka käsipyyhkeellä tai muulla sellaisella. Kun ratsupoliisi (kuvassa) käänsi katseensa pois ohjaamon ikkunasta, niin oli sopiva hetki ottaa esiin naamioitu kamera ja kuvata. 

Kuvassa näkyy miesten jono. Naiset olivat eri jonossa kuvasta vasemmalla. Matkustajien käsimatkatavara oli Pilgrim Boardin vihreä lentolaukku. Tässä koneeseen otto sujui vielä rauhallisesti, kaaosta oli vain parilla viimeisellä lennolla.

Kanon muistelmieni toisessa osassa kerron henkilökunnastamme, majoittumisesta, vapaa-ajan vietosta ja muusta.

JM