Pyhiinvaelluslennot 1977 osa 2: Hajji Flights Kano - Jedda syksyllä 1977

Pyhiinvaelluslennot 1977

osa 2: Hajji Flights Kano - Jedda syksyllä 1977

muistelmia ja muistiinpanoja: Juhani Markus

Kuten muistelmieni ensimmäisessä osassa lupasin, kerron tässä henkilökunnastamme, asumisesta ja yhtä sun toista. Muistiinpanoissani ei ole henkilöluetteloja, enkä niitä ole muualtakaan yrittänyt etsiä, olisinko löytänytkään? Työtoverieni nimet tulevat vain muististani ja päiväkirjani lehdiltä. Meitähän oli siellä konsernin eri osastoilta. Ohjaamon vanhimpana oli Pauli Antila, myöhemmin paluukuljetusten aikana oli  ”vanha” tuttu karairlainen Paleniuksen Kustaa. Muita KR-pilotteja en muista DC-8-ryhmässä olleenkaan. Tekniikan pomona oli Lilja, lempinimeltään McCloud – silloin suositun TV-sarjan sankarin sheriffi McCloudin  yhdennäköisyyden mukaan. Cabin olikin  kokonaisuudessaan tuttuja karairlaisia, joiden työvuorolistat laati Laitisen Pentti Helsingissä. Heidän esimiehenänsä Kanossa oli Ilvosen Usko, paluukuljetuksissa Haanpään Harri. Operatiivisen puolen, tai sanoisinko maapalvelupuolen vastaavana olin  minä apunani Tiaisen Jorma, Mauri (Maucca) Leppälä, Ari Wikberg ja Kirjosalo (Jeddassa).

Hotellivalikoima Kanossa ei ollut järin suuri, ja niistäkin vain kaksi oli sellaisia, jotka meidän mittapuun mukaan voitiin ottaa huomioon: Daula ja Central. Kolmas hotelli Bagouda Lake  oli jo sitten liian kaukana savannilla. Central, jossa majoituimme – yhtä pientä poikkeusta lukuun ottamatta -  oli ihan OK, siistit huoneet, ilmastointi, kokolattiamatot, radio ja tilava siisti kylpyhuone. Uima-altaan käytössä olimme hieman varovaisia – tytöt varsinkin. Se poikkeus, jolloin osa meistä majoittui pariksi päiväksi muualla, tapahtui joulukuussa paluukuljetusosuudella: Central oli silloin ylibookattu. Saimme käyttöömme bungalowin, jonka oli jokin suomalaisyritys vuokrannut käyttöönsä. Se oli sillä hetkellä tyhjillään. Suomalaisia liikemiehiä ja työntekijöitä vilisi Nigeriassa siihen aikaan, ainakin Nokia, Strömberg, Valmet ja Finnconsult. Saimme bungalowista puuttuvan määrän tuplahuoneita. Minä ja Kustaa jaoimme huoneen. Huonetta autonkuljettajallemme ei sitten riittänytkään. Poika kun oli sellainen ”huonomuistinen”, että tuppasi unohtamaan, että hänen pitää ehdottomasti tulla hakemaan miehistöä määrättyyn aikaan - vaikka kello kolmelta yöllä. Saksalaiselta kollegaltani sain ohjeen: Älkää päästäkö häntä illalla kotiin, niin on yöllä varmasti paikalla! Niin teimme. Siivottiin bungalowin siivouskomero ja laitettiin peti lattialle. Homma pelasi, eikä omatuntonikaan kovasti nalkuttanut.

Vapaa-aikaakin oli. Kone viipyi Jeddan keikalla noin kaksitoista tuntia. Monenlaiset toimet tietenkin veivät muutaman tunnin, mutta jäi siitä jokunen tunti lepoon ja virkistykseenkin. Uima-altaalla oltiin (vaikkakin vähemmän uitiin) ja otettiin aurinkoa. EM-juoksija Taskisen Markku teki kuntolenkkejä vapaa-aikanaan. Kirjoja ja musiikkikasetteja oli  joillakin mukana. Yhteinen retki tehtiin savannille Bagouda Lake hotellille. Maisemat  eivät tosin olleet erikoisia, savannipensaikkoa vain. Villieläimiäkään ei näkynyt, vain muutamia lintuja. 

Kuvassa: virkailija opettelee lentämään 

Hotelli oli melko uusi ja siisti. Huoneita en nähnyt. Ruoka oli hyvää. Uima-altaan vesi oli kirkkaan sinertävää ja puhtaan tuntuista. Ponnareita oli kaksi – oikein mukavan tuntuisia. Kaikki vaikutti kovin suomalaiselta – tai ainakin pohjoismaalaiselta. Kuka lienee rakentanut? Kanon kaupungissa kävimme torilla. Kun käytimme näihin yksityisajoihin Kar-Airille tarkoitettuja autoja, niin maksoimme kuljettajille pienen korvauksen. Kuljettaja toimi Kanossa oppaanamme torilla.

Oli siellä paljon mielenkiintoista nähtävää! 

Liha- ja kalaosastoon emme menneet – haistelimme vain kaukaa. Joku keksi sanoa, että seuraavan kerran kun tulemme tänne, niin otetaan mukaan Urmaksen Kaisu, joka sairaanhoitajana on tarkka hygieniasta ja vastaa siitä koneessamme. Emännäthän muun muassa käyttivät lennolla ”tarvittaessa” vinyylikäsineitä. Tuskin olisi saatu Kaisua mukaamme torille! Nämä kaksi kuvaa ovat torimyyjistä ja lapsensa kanssa ostoksille tulleesta äidistä.

Nähtävyyksiä Kanossa ei juurikaan ollut tarjolla, eikä kukaan tapaamistamme eurooppalaisista niistä kertonut. Ei ollut Kano mikään turistikohde, eikä ympärillä oleva maastokaan mitenkään safarille houkutteleva. Kerrottakoon varoitus, jonka saimme aiemmin kerrotuilta suomalaisilta liikemiehiltä: Jos ajelette savannilla ja sattuu paha onnettomuus, jossa paikallinen asukas jää autonne alle, niin jääkää auttamaan vain siihen saakka, kun pensaikosta alkaa tulla väkeä. He syyttävät meitä valkoisia ja ottavat omiin käsiinsä oikeuden rangaista. Ajakaa lähimmälle poliisiasemalle ilmoittautumaan.  Aikamoinen ohje!

Vaikka turistinähtävyydet olivat vähissä, niin oli toki hyvin mielenkiintoista nähdä aivan toisenlainen maailma kuin tämä omamme. Olisi pitänyt paikallisen väestön keskuudessa enemmän kierrellä, katsella ja kysellä. Minulla se jäi yhteen kertaan: Autonkuljettajamme – se, jonka majoitimme siivouskomeroon, pyysi minua mukaansa heille tapaamaan hänen äitiään. Niin tulimme johonkin esikaupunkialueelle. Talot olivat enemmän majoja kuin taloja, eivät ihan savimajoja. Taisi joukossa olla jokunen oikein tiilestäkin muurattu. Äidillä oli ompelukone, jolla hän valmisti hattuja. Hän halusi väkisin antaa minulle lahjaksi sellaisen hatun. Se oli ihan liian pieni minulle, mutta en hennonnut kieltäytyä lahjasta. Kun lähdimme majasta, niin kuljettaja kysyi mitä minä antaisin äidille vastalahjaksi? No, enhän minä osannut varautua sellaiseen. Hänen mielestään kymmenen US dollaria olisi ihan sopiva vastalahja. Niin teimme. Sama poika – iloinen mukava velikulta – näytti meille kerran taitoaan ja rohkeuttaan: Toimme kleinbussilla miehistön kentältä hotellille. Matkalla oli rautatien tasoristeys – tietysti ilman puomeja, vain varoituskilvet paikallisella kielellä. Oikealta tuli veturi. Poika painoi kaasua, ja ehdittiin kuin ehdittiinkin pois alta! Leveä hymy naamalla niin, että valkoiset hampaat vain loistivat, kertoi, että ”I did it!”  Paleniuksen Kustaa ei hymyillyt vaan ripitti kuljettajaa, että tätä et enää koskaan tee meille!

Ruokapaikkoja oli niukalti. Hotellimme ravintola oli ihan OK, mutta vaihteluun oli vain Daula hotelli, Water Restaurant ja Kano Club. Viimeksi mainittu on englantilaisten klubi, johon me saimme jäsenkortit koko pyhiinvaellusajaksi. Se oli siisti ja oikein miellyttävä paikka, ja ruoka oli hyvää edullisin klubihinnoin. Erään kerran, kun halusin porukan kanssa sinne syömään, niin Rannan Arto tarjoutui päivystämään puolestani, ja sattuikin niin, että kone Jeddasta olikin tulossa arvioitua aikaisemmin. Arto tuli kertomaan, ja lounaani jäi kesken.  Oman juhlamme järjestimme paluukuljetusten aikana Suomen itsenäisyyspäivänä. Hotellimme uima-altaalla oli laitettu pöytä koreaksi. Haanpään Harri oli suunnitellut näyttävän itsenäisyyspäiväjuhlan 60-vuotiaan isänmaamme kunniaksi. Juhlaan oli kutsuttu muiden lentoyhtiöiden miehistöjä. En muista ketä siellä oli, mutta varmaankin läheisimpien kumppaneittemme kuten Capitolin, Loftleidirin ja TAP:n väkeä. Viimeksi mainitusta löytyi Harrille miellyttävä portugalilainen emäntä – siviilielämäänkin.  Päällikkömme Kustaa oli valitettavasti lennolla, joten hänen itsenäisyyspäiväpuheensa kuunneltiin nauhalta. Seisten juotiin samppanjat Isänmaalle.

Menikö kaikki nappiin? Tuntuu ihmeelliseltä, että me pystyimme tekemään sen urakan kiitettävästi. Näin melkein viidenkymmenen vuoden jälkeen eniten ihmetyttää, että selvisimme kunnialla siitä kentällä vallinneesta kaaoksesta, joka menolentojen loppuvaiheessa näytti lipeävän viranomaistenkin käsistä. En tiedä miten Jeddassa viranomaiset hoitivat matkustajien maahantulojärjestelyt. Eivät siellä ainakaan matkustajat ja matkustajaluettelot aina stemmanneet. 79 karkotettua tuotiin meidän koneellamme takaisin Kanoon. Yhdellä paluulennolla iäkäs miesmatkustajamme kuoli koneessa. Hänet laitettiin penkkien väliin lattialle ja peitettiin huovalla. Vaimo oli mukana. Pelättyä sairausepidemiaa ei Jeddassa puhjennut, mutta kyllähän erilaisia pöpöjä siellä cabinissa varmaan leijaili.  Ruskon Annikki sai jonkinlaisen vatsataudin ja joutui Jeddassa sairaalaan. Carlssonin Yrsa jäi hänen luokseen sinne. Vatsasairaus hoitui, eikä Annikin tarvinnut lähteä kotiin, kuten olimme jo hieman varautuneet. Rotueroavaisuudetkaan eivät tuoneet kuin yhden näkyvän ilmaisun: Menolentojen loppuvaiheessa, kun kaaos oli kentällä, oli monien työntekijöiden hermotkin kireällä. Eräs lentokenttäkenttävirkailija (vai oliko Nigeria Airwaysin?) toi esille voimakkaasti rotukysymyksen ja alkoi muistutella kenen maassa me olemme, ja että hänen kansansa ei ole enää mitään  ”boyta”, eikä valkoinen täällä enää mitään määrää. Hänen työtoverinsa saivat hänet rauhoittumaan. Eräänä yönä kentällä tuli eräs autonkuljettajamme itku silmässä kertomaan, että hänen pikkubussinsa ikkunat ovat rikkoutuneet. Autosta oli loppunut bensa, ja auto oli jäänyt lähelle koneitten kääntöpaikkaa. Joko TAP tai meidän koneemme oli kääntyessään singonnut kiviä ja särkenyt kaikki vasemmanpuoleiset sivuikkunat. Työnsimme auton pois, eikä asiasta kuulunut sen enempää.  Miehistökuljetusten pikku ongelmista jo kerroinkin. Niistä Tiaisen Jussi vastaavana sai päänsärkyjä.  Hotellin kanssa ei kaikki mennyt aina ihan nappiin, mutta kovien paineiden kanssa hekin työtänsä tekivät. Sattuipa (26.10.), että cabinin täydennysmiehistöön tulleet eivät löytäneetkään varattuja huoneita. Kun oikein järjesteltiin, niin Vyyryläiselle, Vartialle, Ruskon Annikille ja Carlssonin Yrsalle järjestyi huoneet, mutta Eerolan Eeva jäi ilman. Minulla kun oli yksinäni kahden hengen huone, niin minä sain kaveriksi Eevan. Niin hyvä sopu antoi tilaa! Kerrottakoon vielä, että Eevasta tuli parempikin tuttu vuosikymmenten jälkeen. Hän muutti perheineen naapurikylään noin kolmen kilometrin päähän tästä meiltä. Tyttäreni kävi ratsastamassa heidän talleillaan. Kun olemme tavanneet, niin kumpikaan ei ole muistanut yhteismajoitustamme. Asia tuli ilmi vasta nyt selailtuani Kanon päiväkirjaani. Vai muistitko sinä Eeva?

JM